Yöttömän yön elokuvajuhlan viimeinen päivä pyörähti käyntiin aurinkoisena, ja aamukeskustelussa kuultiin viimeiselle päivälle tyypillisesti kahta vierasta, saksalaisohjaaja İlker Çatakia ja kriitikosta ohjaajaksi siirtynyttä Gabe Klingeriä. Kumpikin pohti omalla tavallaan polkuaan elokuvantekijäksi – ja sitä, mitä elokuva heille pohjimmiltaan on.
Samaan aikaan Punaisessa teltassa katsottiin Marie-Elsa Sgualdon esikoispitkä Silent Rebellion (2025), joka liikkuu saumattomasti historian ja nykyhetken välillä. Puoleen päivään päästäessä alkoi telttojen sisällä kuulua ropinaa, kun harmaat pilvet peittivät taivaan tuoden sateen mukanaan.
Sade ei kuitenkaan festivaalikansaa hetkauttanut, ja koulun sali täyttyi puoli yhdeltä tuttuun tapaan legendaarisen ja rakastetun Leffaraadin parissa. Elokuvajuhlien vuosittainen Leffaraati sai aikanaan alkunsa, kun tv:ssä Levyraatia luotsannut Jukka Virtanen vieraili festivaalilla, ja syntyi idea arvioida lyhytelokuvia samalla konseptilla. Tänä vuonna Leffaraatia veti näyttelijä-juontaja-dj Lina Schiffer, ja raadissa lyhäreitä arvioimassa olivat Tuomas Rantanen, Iida Simes, Elina Knihtilä, Kari Hietalahti ja Aleksi Salmenperä.
Iltapäivällä isossa teltassa alkoi Olaf Möllerin tämän vuoden viimeinen master class -näytös. Kyseessä oli Lina Wertmüllerin Don’t Sting the Mosquito -elokuva (1967), jota Möller kuvaili “Wertmülleriksi kummallisimmillaan”. Hän alusti elokuvaa kertomassa ohjaajan urasta ja musicarello -genrestä yleisesti. Möllerin totesi elokuvan värimaailman olevan niin hurja, että yleisö tarvitsisi sitä katsoessaan aurinkolaseja.
Samaan aikaan Punaisessa teltassa koettiin Aleksi Salmenperän elämänmakuinen elokuva Isänpäivä (2026). Salmenperä oli näytöksessä paikalla vastaamassa yleisön kysymyksiin.
Paikalla oli myös elokuvan näyttelijä Tommi Korpela ja haastattelijana toimi Heikki Kujanpää. Elokuvan jälkeisessä keskustelussa puhuttiin muun muassa amatoorinäyttelijöiden kanssa työskentelystä sekä päänäyttelijäkaksion elämänmittaisesta ystävyydestä.
Ensimmäisenä yleisön toiveuusintana nähtiin festivaalivieras Abderrahmane Sissakon Bamako (2006), yksi 2000-luvun afrikkalaisen elokuvan merkkiteoksista. Toisena toiveuusintana nähtiin Mika Kaurismäen Amongst the birds (2026), Islannin vuoristomaisemiin sijoittuva herttaisen hauska dokumentti, jossa tarkastellaan muuttolintujen ja niitä tarkastelevien ihmistovereiden elämää. Viimeisen toiveuusintana nähtiin Marina Parsonin California (2015), joka vie katsojan São Paolon neonhehkuun ja mixtapeihin. Elokuva on kirkas nuoruuden kuvaus, rehellinen, lämmin ja elämän sotkuinen.
Kirjavat sateenvarjot täyttivät sateisen koulun pihan, kun ihmiset jonottivat festivaalin viimeisiin näytäksiin puoli kymmenen maissa. Katusoittajat soittivat vielä viimeiset keikkansa jonottajien iloksi. Vuoden päästä taas.
Kuvat: Taika Marttinen ja Sami Sorasalmi