Toinen festivaalipäivä alkoi aamukeskustelulla, jossa ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja Susan Seidelman kertoi polustaan elokuvantekijänä. Seidelmanin ura alkoi aikana, jolloin elokuvien naishahmot olivat lähinnä vaimoja ja tyttöystäviä. Seidelman kuitenkin halusi tehdä elokuvia, joissa kuvataan levottomuutta ja ulkopuolisuutta ja joissa on voimakkaita naishahmoja. Hän puhui nuoruutensa New Yorkin vaikutuksesta luovuudelle ja itsensä uudelleen keksimisestä elokuviensa toistuvana teemana.
Samaan aikaan Punaisessa teltassa lämmiteltiin Markus Lehmusruusun ainutlaatuisen scifi-elokuvan Orava parissa. Dystooppisessa elokuvassa vinoillaan pilke silmäkulmassa ihmisen pakonomaiselle kontrollin tarpeelle ja myönnetään samalla ihmisen pienuus suhteessa perustarpeisiinsa ja maailman lainalaisuuksiin.
Puolenpäivän aikaan Lapinsuussa vaikututtiin Abderrahmane Sissakon elokuvan Bamako (2006) äärellä. Elokuvan symbolisessa oikeudenkäynnissä tuodaan absurdin huumorin, tiukan väittelyn ja universaalin kielen avuin Maailmanpankki ja IMF oikeuden eteen. Elokuva lukeutuu 2000-luvun afrikkalaisen elokuvan merkittävimpiin teoksiin, eikä se jätä katsojaansa kylmäksi.
Samaan aikaan Isossa teltassa kuraattori Jon Wengström esitteli huikean valikoiman aarteita, jotka käsittivät elokuvien genrejä laidasta laitaan. Ruotsin elokuvainstituutin arkistolla on kätköissään runsaasti hienoja varhaisia eurooppalaisia lyhytfilmejä, joita ei ole säilynyt missään muualla. Mukaan lukeutui esimerkiksi entisöinti käsin väritetystä kopiosta ehkä maailman ensimmäiseen eroottiseen elokuvaan, kabaree-näytökseen perustuvaan teokseen Le Coucher de la Mariée (1896). Myös brittiläisen pioneerin J.H. Martinin monipuolisuutta edustivat nitraattikopioista entisöidyt slapstick-komedia Short-Sighted Sammy (1905) sekä hurja sarjamurhaajatrilleri The Fatal Hand (1907). Ehkä suurimman vaikutuksen yleisöön teki näytöksen päättänyt Segundo de Chomónin diabolinen trikkielokuva Les Flammes Diaboliques (1907), jossa piruasuinen taikuri loihtii tulestaan esiin avustajansa. Esityksen pianosäestäjänä toimi Maud Nelissen.
Iltapäivällä Kitisen Keitaalla käytiin paneelikeskustelu Elokuva ja kaikki muutkin taiteet. Esimerkiksi kirjallisuuden, arkkitehtuurin ja musiikin yhteydestä elokuvaan keskustelivat muusikko Marjo Leinonen, arkkitehti Hannu Salmi sekä kirjakauppias ja kustantaja Hannu Paloviita. Paneelinvetäjänä toimi toimittaja Iida Siimes. Keskustelijat lähestyivät muistin teemaa esimerkiksi keinoilla, joilla taide voi toimia muistina. Elokuva voi esittää arkkitehtuuria, jota ei enää tai edes koskaan ole ollut olemassa, ja se voi herättää henkiin jo kuolleet muusikot, kuten Elvis Presleyn, Aretha Franklinin ja Freddie Mercuryn. Vain kirjallisuudella on vastaavia kykyjä käsitellä mennyttä, mutta kirjallisuuden ja elokuvan suhde ei ole yksinkertainen, ja esimerkiksi kirjojen adaptaatiot elokuvina hukkaavat usein lukijoiden kokemuksen tekstistä. Toisaalta elokuva voi toimia tekijänsä mielikuvana tai tulkintana tekstistä tai sen osasta, kuten Jonathan Glazerin Under the Skin (2013).
Samoihin aikoihin iltapäivällä Punaisessa teltassa pyörähti käyntiin Kappale kauneinta Suomea. Lämminhenkisesti isä–poika-suhdetta kuvaava elokuva kirvoitti yleisöstä remakkaa naurua. Elokuvan jälkeen ohjaaja Jukka Kärkkäinen pohjusti sitä, mistä elokuvassa on hänelle kyse, eli siitä, että rakkaus on tärkeintä maailmassa.
Alkuillasta Punaisessa teltassa esitettiin kotimaisia lyhäriensi-iltoja. Mari Mantelan After Egossa 80-vuotiaat veljekset käyvät tonttiensa rajalla sekä henkistä että konkreettista rajankäyntiä maanmittausinsinöörin johdolla. Pia Andellin Ei pilata juhlia puhumalla kuolemasta tuo lyhytelokuvasta Kesken (2024) tutut hahmot viettämään aikaa yhdessä huvilamaisemissa, ja vaikka kesä on kauneimmillaan, he eivät saavu paikalle huolista vapaina. Teemu Nikin Placeholderissa uusi alustatalouspalvelu tarjoaa yksinäisille ihmisille kokemusta ja harjoitusta ihmissuhteista paikanpitäjän avulla, mutta samalla palvelun työntekijän oma paikka elämässä on vaarassa hämärtyä. Ennen näytöstä tekijät kukitettiin, ja näytöksen jälkeen paikalla olleet Andell ja Mantela vastasivat yleisön kysymyksiin.
Kuuden aikoihin Isossa teltassa koettiin festivaalin ensimmäinen mykkäelokuvakonsertti: Charlie Chaplinin ensimmäinen täyspitkä elokuva Chaplinin poika. Hurmaavan kulkurin ja neuvokkaan pikkupojan kekseliästä menoa säesti hollantilainen pianisti Maud Nelissen. Hyväntuulinen satavuotias klassikko kutkutteli edelleen nauruhermoja.
Lapinsuussa ohjaaja Stéphane Brizé vastasi yleisökysymyksiin Another World (2021) -elokuvanäytöksen jälkeen. Brizé kertoi olevansa kiinnostunut tarkastelemaan taiteessaan huonosti toimivia järjestelmiä, kuten perhettä ja työelämää. Työelämätrilogian päätösosa Another World (2021) käsittelee tehtaanjohtajaa, joka havahtuu siihen, kuinka vikaan hänen työnsä on mennyt. Suurin osa elokuvan esiintyjistä ei ole ammattinäyttelijöitä. Brizé pitää tärkeänä, että elokuvassa juristeja näyttelevät ammattijuristit ja tehdastyöläisiä aidot työläiset. Hänen mukaansa ihmiseen iskostuu ammattinsa mukana tietynlainen puhetapa ja kehonkieli, joita on vaikea jäljitellä.
Yönsuussa Punaisessa teltassa yleisökysymyksiin vastasivat Isabelin (2026) ohjaaja Gabe Klinger ja pääosanäyttelijä Marina Person, joka vierailee festivaaleilla myös perjantaina nähtävän Califórnian (2015) ohjaajana. Tekijät kertoivat esimerkiksi yhteistyöstään ja omasta suhteestaan elokuvassa kuvattuihin São Paulon kortteleihin. Klinger vihjasi elokuvan yhteyksistä Aki Kaurismäen elokuvaan Kauas pilvet karkaavat (1996). Kenties tästä kuullaan lisää Klingerin sunnuntain aamukeskustelussa.
Samaan aikaan täyden Ison teltan tunnelma oli katossa, kun suomalaisen rhythm & bluesin legenda Marjo Leinonen astui kankaan eteen valmiina esilaulamaan Elvis Presleyn suurimpia hittejä. Esitetyn Baz Luhrmannin dokumenttielokuvan rytmiin liittyi kuitenkin kupru: alussa laulut jäävät lyhyisiin pätkiin, kun Elviksen arkistohaastattelut vievät enemmän aikaa. Leinonen kuitenkin muistutti pilke silmäkulmassa, että pätkät käyvät äänenavauksesta. Studiokuvassa Elvis kokeili muutamia ikivihreitä, kuten Beatlesin Yesterdayta. Kun elokuva siirtyi Elviksen Las Vegasin kauden konserttitaltiointiin, repesi telttakangas laulamaan That’s All Right (Mama) -kappaleen tahtiin – joka on myös Leinosen suosikkikappale. Laulu raikui, ja yleisön ilo oli käsinkosketeltavaa, kun pieteetillä entisöity kuvamateriaali ja hyvällä äänentoistolla kajautettu musiikki antoivat parhaan mahdollisen kuvan siitä, miten vauhdikkaita ja viihdyttäviä Elviksen show’t parhaimmillaan olivat.
Torstai-iltana koulun yläpuolelle muodostuneet sateenkaaret kenties ennakoivat myöhäisillan Master Classia, sillä Olaf Möller esitteli leffakansalle Luis María Delgadon ohjaaman espanjalaismusikaalin Diferente (1967). Vauhdikkaiden tanssinumeroiden täyteistä elokuvaa on luonnehdittu Espanjan ensimmäiseksi yksiselitteisesti queer-elokuvaksi, vaikka se on Francisco Francon fasistihallinnon vuosien tuotos. Näyttelijä-tanssija-koreografi Alfredo Alarian esittämän, varakkaan perheen taiteilijaelämää viettävän pojan elämänkuvaus on täynnä enemmän tai vähemmän hienovaraisia viitteitä, jotka syystä tai toisesta eivät jääneet sensuurin kouraan.
Ja niin toinen festivaalipäivä laskeutui yöttömän yön valoon kaikissa sateenkaaren väreissä – mykkäelokuvan hiljaisuudesta Elvis-karaoken riemuun, vuosisadan takaisista trikkifilmeistä huomisen kysymyksiin. Keskiyön aurinko ei onneksemme laske, ja hyvä niin: valkokangas hehkuu taas huomenna.
Kuvat: Taika Martikainen