Perjantain aamukeskustelussa ohjaaja-käsikirjoittaja Stephané Brizé kertoi henkilöhistoriastaan, perhesuhteistaan ja yhteiskunnallisuudestaan.
Brizé kuvaa omaa perhetaustaansa vaatimattomaksi. Hänen isänsä työskenteli postinkantajana ja äitinsä oli viisilapsisen perheen kotiäiti. “Meiltä puuttui sanoja ja tunteita, perheeni elämä oli niukkaa siinäkin suhteessa. Tulen maailmasta, jossa katse lasketaan alas. Kun näimme televisiossa parempiosaista väkeä, äitini sanoi, ettei tuo ole meille.”
Brizé kertoo ihailleensa lapsena ranskalaisen näyttelijä Louis de Funèsin töitä. Funèsin ilmeikäs ja klovneriasta muotokieltään lainaava näyttelijäntyö oli ainoa asia, joka sai Brizén äidin nauramaan. Brizé aloitti työelämänsä sähkötekniikan parissa. Hän opiskeli kaksi vuotta sähköalaa, kunnes pääsi harjoitteluun televisioyhtiöön, jossa hän päätyi käsikirjoittamaan sketsejä lastenohjelmaan. Kun Brizé muutti Pariisiin ja aloitti teatterikurssilla, seurasi uramuutoksesta välirikko perheen kanssa.
“Perheelleni oli käsittämätöntä että halusin jättää turvallisen ammatin. Heidän olisi ollut helpompi ymmärtää että haluan kuuhun, kuin että pyrin taidealalle.”
Isän mielikuvissa Brizéstä oli tulossa alkoholisti, huumeidenkäyttäjä ja työtön. Hän ei puhunut pojalleen seitsemään vuoteen. Välit palautuivat, kun Brizé kirjoitti isälleen kirjeen, johon hän vastasi yksinkertaisin mutta kauniin sanoin. Brizén halusi esittää ensimmäisen lyhytelokuvansa Länsi-Ranskan Rennesissä, jotta isä näkisi oman sukunimensä valkokankaalla. Ennen näytöstä Brizé sai puhelun, jossa kerrottiin hänen isänsä kuolleen, eikä isä ehtinyt nähdä ainuttakaan poikansa ohjaamaa elokuvaa.
Brizé käsittelee useissa töissään vaikeita perhesuhteita. Hänen mukaansa ihmisten ankarien kuorien alta löytyy usein syvää pelkoa.
“Ajattelen, ettei isäni seitsemän vuotta kestänyt hiljaisuus johtunut pahuudesta tai ollut tuomio. Hän pelkäsi valtavasti, että hänen lapsensa joutuu takaisin siihen köyhyyteen ja kurjuuten josta hän itse oli päässyt pois.”
Elokuvan Ei minua kukaan rakasta (2005) äksyilevä isähahmo muistuttaa Brizén isoisää. Brizé oli tietämättään kirjoittanut elokuvaan kohtauksen, jossa toistui isoisän toimintatapoja. Elokuvassa etäisen isähahmon kuoltua paljastuu, että hän oli säilönyt lukittuun kaappiin lapsensa tennispokaalit. Brizén eno oli elokuvan nähtyään kertonut, että Brizén isoisällä oli lukittu lipastonlaatikko, johon hän oli tallettanut salaa lapsiensa koulutodistukset.
Brizé tunnetaan työelämää käsittelevän trilogiansa kautta yhteiskunnallisten elokuvien tekijänä, mutta hänellä kesti kauan löytää oma poliittinen äänensä. Kotona ei puhuttu politiikasta, vaan se oli aihe, josta vaiettiin. “Elokuva Kaupan laki oli minulle tärkeä, tarvitsin sitä varten varmuutta ja uskoa, että saan puhua politiikasta, käsitellä poliittisia aiheita.”
Työskentelymetodistaan Brizé kertoo sanoen, että elokuva puhuu hänelle aina jo työvaiheessa. Sitä pitäisi olla kärsivällisyyttä kuunnella. “Vaikka tiedän missä maali on, minulla ei ole aina tietoa siitä, miten sinne päästään, reittikartta ei ole selvillä.”
Kysymys autiolle saarelle mukaan otettavasta elokuvasta on Brizén mielestä helppo: Ingmar Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta. Nähdessään elokuvan ensimmäisen kerran Brizé ei omien sanojensa mukaan vielä juuri tuntenut taide-elokuvia, mutta hän kertoo laittaneensa merkille, että Bergman on ymmärtänyt elokuvasta jotain sellaista, jota myös Brizé itse haluaisi tavoitella.
“Omalla nöyrällä tavallani, lähdin kulkemaan sitä kohti, ja sillä tiellä olen yhä.”
Kuva: Urho Högman / MSFF