Saksalaisohjaaja İlker Çatak (s. 1984) on vain vähän yli nelikymppisenä tehnyt jo pitkän uran, jossa on useita palkittuja teoksia. Opettajainhuone (Das Lehrerzimmer, 2023) oli parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-ehdokkaana ja tuorein elokuva Yellow Letters (Gelbe briefe, 2026) voitti Berliinin elokuvajuhlien Kultaisen karhun. Ohjaaja muisteli uransa alkua aamukeskustelussa Olaf Möllerin kanssa Kitisen koululla festivaalisunnuntaina.
Ensimmäinen elokuva, jonka Çatak muisti nähneensä oli Bigfoot ja Hendersonit (Harry and the Hendersons, 1987) 80-luvun lopulla. Perhe-elokuvan hirviö oli liian pelottava nuorelle Ilkerille, ja hän alkoi itkeä kun Bigfoot ilmaantui. Hänen isänsä sai lohduttaa häntä. “Vaikka kokemus oli levottomuutta aiheuttava, oli se myös kiehtova”, Çatak muistelee.
Työväenluokkaisessa lapsuudessa hän ei kuitenkaan käynyt kovinkaan usein elokuvissa. Kiinnostus elokuvaan heräsi vasta, kun hän oli teini-ikäisenä muuttanut perheensä kanssa takaisin Turkkiin ja hän tapasi ystävän, jolla oli kokoelma DVD-elokuvia. Perhe toivoi hänestä suuria, mutta hän ei viihtynyt ekonomiopinnoissa Berliinissä. Kun opinto-ohjaaja kysyi häneltä, mistä hän piti, vastasi hän että vain lähes päivittäisestä elokuvien katsomisesta. “Hän sanoi suoraan, että minun pitäisi tehdä elokuvia.”
Çatak hakeutui tuotantoassistentiksi ja jätti koulun, mitä hänen perheensä oli vaikea ymmärtää. Vasta kun hän sai huomiota lyhytelokuvallaan When Namibia Was a City… (Namibya sehir iken…, 2010) isästään, josta myös isän oma roolisuoritus palkittiin, alkoivat he olla ylpeitä poikansa urasta.
Çatakilla ei nuorena ollut varaa kalliisin elokuvakouluihin. Hän otti vastaan paikan halvassa koulussa, jota kautta sai pääsyn kameraan ja muuhun laitteistoon. Çatak maksoi koulunkäyntiään muun muassa pitämällä jäätelökioskia ja myöhemmin mainoksilla, joita hän teki erinäisille oudoille yhtiöille kuten lypsykoneen kauppaajille. “Minulla oli 10 vuotta, jolloin en tiennyt voiko minusta tulla mitään”, Çatak muistelee. “Kuitenkin tällainen aika on erittäin tärkeää, oppia millaista on kun ei onnistu.”
Hän sai kuitenkin tuona aikana paljon elokuvaideoita, joista oli suurta hyötyä myöhemmin. Ensimmäiseen pitkään elokuvaansa, psykedeeliseen kasvutarinaan Once Upon a Time in Indian country (Es was einmal Indianerland, 2017), hän ei kuitenkaan ollut tyytyväinen koska elokuva ei tuottanut rahaa. “Jokainen ohjaaja haluaa ensimmäisellä työllään näyttää maailmalle, mitä osaan tehdä.”
Catak pitää varsinaisena ensityönään myös Sodankylässä esitettävää elokuvaa I Was, I Am, I Will Be (Es gilt das gesprochene Wort, 2019), koska se on omakohtaisempi kertomus kurditaustaisista nuorista. “Elokuva ei ole kuollut, mutta pitää miettiä mikä on sellainen elokuva, mikä saa ihmiset nousemaan sohviltaan.”
Ohjaaja asetti myös yleisön pohtimaan kysymystä, mitä elokuva on.
“Minulle elokuva on tila, jossa voin sanoa mielipiteeni. Nykyään se on myös yhä enemmän poliittinen leikkikenttä”, hän sanoo, vihjaten että maailman tilanteen muuttuessa karummaksi hänellä tuntuu olevan enemmän tarvetta antaa vastaväitteitä tai tilaa kysyä kysymyksiä.
Kuva: Juho Liukkonen / MSFF