Saharan eteläpuolisen Afrikan edustus festivaalillamme on jäänyt valitettavan, etten sanoisi hävettävän vähäiseksi. Burkinafasolainen Idrissa Ouédraogo (Sodankylässä 1989), malilainen Souleymane Cissé (2011) ja tšadilainen Mahamat-Saleh Haroun (2018) saavat nyt kuitenkin vähintään yhtä mestarillista jatkoa, kun Mauritaniassa syntynyt mutta Malissa varttunut Abderrahmane Sissako, 2000-luvun kenties maineikkain afrikkalainen ohjaaja, saapuu juhlillemme.
Ensimmäisen lyhytelokuvansa, opiskelufilmin The Game 1989 Moskovassa ohjannut Sissako ei ole päässyt tekemään kuin neljä pitkää afrikkalaista elokuvaa (joista yksi vain tunnin mittainen) plus taiwanilaisen yhteistuotantoteoksen Black Tea (2024). Mutta Sodankylässä nähtävä kvartetti onkin sitten täyttä tavaraa, millenniumin merkeissä syntyneestä, alun perin tv-elokuvasta Life on Earth (1998) maineikkaaseen, Länsi- ja Keski-Afrikkaa riivaavaa jihadismia koskettelevaan Timbuktuun (2014). Jälkimmäinen on afrikkalaisittain todella uniikki tapaus: teos ei tuonut Sissakolle ainoastaan ”vieraskielisen” elokuvan Oscar-ehdokkuutta vaan myös muun muassa Ranskan Oscareiden eli Césareiden jaossa hämmentävät seitsemän voittoa, niiden joukossa paras elokuva ja ohjaus (ensimmäiselle mustalle afrikkalaiselle).
Aamukeskustelu Sissakon kanssa on varmasti poikkeuksellisen kiintoisaa kuultavaa: Kuinka hän syntyi äitinsä kotimaassa Mauritaniassa, mutta varttui isänsä maassa Malissa? Kuinka hän päätyi äitinsä vanhimman pojan esimerkin mukaisesti opiskelemaan elokuvaohjaajaksi ja vietti siksi kymmenkunta vuotta viimeisiään vetävässä Neuvostoliitossa, mistä muutti Pariisiin?
Vuonna 2002 Sissako voitti Cannesissa kansainvälisen arvostelijain liiton FIPRESCI:n palkinnon elokuvalla Waiting for Happiness, minkä jälkeen elokuva sai kutsun New Yorkin filmijuhlille. Siellä sitä ei nähty: Sissako boikotoi Yhdysvaltoja tuolloin Aki Kaurismäen tapaan solidaarisuudesta iranilaiselle Abbas Kiarostamille (Sodankylässä 2007) annetun kielteisen viisumipäätöksen vuoksi.
Jälkikolonialistisen ranskalaisen Länsi-Afrikan sekä etelän ja pohjoisen ristiriidat vaikuttavat vahvasti Sissakon tuotannossa, mutta hän ei ole mikään didaktinen, opettavainen julistaja. Sissako keskittyy rakastavan humaanisti henkilöihinsä, keskellä afrikkalaisten tapojen ja perinteiden rikkautta. Toisaalta länsimainenkaan katsoja ei tarvitse taustatietoutta pystyäkseen nauttimaan hänen elokuvistaan, joissa juoni tai dialogi ei ole keskiössä. Sissako luottaa ilmaisussaan yhtä lailla kuviensa maalauksellisuuteen kuin kerrontansa runollisuuteen, musiikkiin ja huumoriin.
Kun näin vajaat 30 vuotta sitten Abderrahmane Sissakon esikoispitkän Life on Earth, minulle tulivat etäisesti mieleen Jacques Tatin ja georgialais-ranskalaisen Otar Iosselianin elokuvat. Mutta vaikutteet ovat varmasti moninaiset ja ainakin useimmissa elokuvissa lähempänä Afrikkaa.
Timo Malmi