Liekö nykyisen filmikulttuurin ruman realismiobsession seurausta, että musikaalit, huolettomassa kumouksellisuudessaan – surua sarlakanpunaisesta sinooperiin, onnea oljenkeltaisesta orvokinsiniseen – ovat muuttuneet elokuvallisesta perusruoasta tervetulleeksi oudokiksi? Vai onko syynä talous, leffat kun eivät enää myy levyjä? Vai musiikkivideoko ne korvasi, muutti ne ajan ja liikkeen kiteymiksi? Vai ovatko ne vain liian mutkikkaita ja suurisuuntaisia tuotantoja 70-luvulla syntyneelle, studioiden jälkeiselle maailmalle, liian isoja riskejä? John Murray Chun tai John Carneyn (laskeaksemme myös musiikkikomediat) kaltaisten auteurien sivuuttaminen kertoo paljon niiden mielistä ja sieluista, jotka nykyään arvioivat, näyttävät tai vain rakastavat elokuvia.
60-luku oli viimeinen vuosikymmen, jona musikaaleja – tai musiikillisia elokuvia – oli kaikkialla, myös pienemmissä hahmoissa ympäri maailman. Ja joskus melko yllättävissäkin paikoissa, kuten DDR:ssä, jonka musiikkikulttuuri oli verrattain valtava – niin kankaalla kuin lavallakin. Voi tuntua oudolta, että yleensä kapitalistiseen USA:han yhdistetty taidemuoto kukoisti kommunistivaltiossa, mutta tämä oli erityistapaus: saksalaisen musiikkielokuvan vanhat perinteet oli hylättävä ilmiselvistä historiallisista syistä, kun taas parhaita musikaaleja ajanut modernismi oli kömpelösti linjassa uuden valtion kansantaidekäsityksen kanssa. Joachim Haslerin (jonka jotkut toivottavasti muistavat kaksi vuotta sitten nähdystä Hot Summerista!) Matka aviovuoteeseen (1966) on yksi DEFA-studion hämmästyttävimmistä musikaaleista: hullun värikäs, seksuaalisesti kumouksellinen ja lähes vaarallisen anarkistinen! Ehtaa aikuisten kamaa!
Länsi-Saksan sui generis -neron Helmut Käutnerin talousihmesatiiri The Dream of Lieschen Mueller (1961) taas oli jättipoikkeus tuotantokulttuurissa, jossa musiikkielokuva tarkoitti ripeästi ohjattuja revyy- tai schlagerfilmejä. Aikanaan elokuvaa vihasivat sekä vanhat että nuoret kriitikot – tänään sitä pidetään yhtenä aikakauden parhaista, taiteellisesti uskaliaimmista teoksista. Sama pätee espanjalaiseen Diferenteen (1962), toiseen yksinäiseen yritykseen tehdä Hollywood-tyylinen musikaali kulttuurissa, jolla oli oma kotoperäinen lyyrinen draamamuotonsa, zarzuela. Jymypaukku Diferente on myös yksiselitteisesti homoelokuva, tekijänä homoseksuaalinen argentiinalainen näyttelijä-tanssija-koreografi Alfredo Alaria (teknisenä apuna alan ammattilainen Luis María Delgado).
Italiassa ja Ranskassa paikallisiin musikaalisiin kokeiluihin käytettiin pop-elokuvan rakennetta, mistä ensiksi mainitussa kehittyi ainutlaatuinen alagenre musicarello, johon nouseva tähti-autrice Lina Wertmüller loi läpilauletun ja -tanssitun metasatiirin Don’t Sting the Mosquito (1967). Vähiten tanssimista on yhtä metaelokuvallisessa, nouvelle vaguelle irvailevassa Find the Idolissa (1964), mutta kuten elokuvaohjelmoinnin salainen käsikirja määrää: jos löydät puolikkaankin perustelun näyttää Michel Boisrondin elokuva, tee se. Aamen – ja laissez les bons temps rouler!
Olaf Möller