Yhteistyössä Archive Film Festival Networkin kanssa järjestetty The 1950’s Early Works -sarja luotaa katseensa kanonisoitujen mestariohjaajien varhaisiin täysosumiin. Niitä yhdistävän kiehtovan ajankohdan – karkeasti laskien 50-luvun puolivälin – huomioon ottaen olisi houkuttelevaa höpistä ”uusista aalloista”, jollaisen varhaiseksi lähtölaukaukseksi ainakin Agnès Vardan La Pointe Courte (1955) Ranskassa mielletään. Järkevämpää lienee kuitenkin puhua kansallisista sukupolvikokemuksista – Michael Cacoyannisin Stella (1955) ja Andrzej Wajdan Kanal – kirottujen tie (1957) olivat avainteoksia kreikkalaisen ja puolalaisen elokuvan maailmanvalloituksessa – koska kuuluisimmatkin taiteelliset liikkeet ovat tyylillisesti epäyhtenäisiä ja parhaat saavutukset liittyvät lähes aina kollektiivisen hurmoksen sijasta yksilöllisiin oivalluksiin.
Seitsemännessä taiteessa on tavannut kuohua ilman aaltojakin, ja 50-luvun puoliväliin mennessä mullistuksia oli koettu jatkuvasti äänen, värien ja television saapumisesta kahteen maailmansotaan ja suosiossa käväisseen 3D:n kaltaisiin erikoisformaatteihin. Elokuvan oli erityisesti reagoitava kirjallisuudessa, runoudessa, maalaustaiteessa, kuvanveistossa, teatterissa, tanssissa ja musiikissa jo kauan velloneisiin modernistisiin mullistuksiin, joissa klassiset kerrontatavat ja -rakenteet pilkottiin palasiksi ja koottiin idearikkaammin uudelleen. Osa ohjaajista sai inspiraatiota ja/tai vallankumouksellista kipinää samanhenkisten kollegojen muodostamasta ystäväpiiristä, toiset kuten Jacques Tati ja Stanley Kubrick loivat koko oeuvrensa johdonmukaisesti yksinäisinä susina muotivirtausten ja zeitgeistin kulttuuristen houkutusten ulkopuolella.
Varda käytti La Pointe Courten lähtökohtana Faulknerin Villipalmuista (The Wild Palms, 1939) lainaamaansa kahden erillään kulkevan tarinalinjan struktuuria ja väitti sinnikkäästi, ettei ollut nähnyt kalastajakylän arjessa etenevän sosiologisen draamansa esikuviksi väkisinkin asettuvia italialaisen neorealismin perusteoksia. Wajda tarjosi sodan kauhuista toipuville puolalaisille miltei väinölinnamaisen brutaalin terapeuttisen äänen, loi maan alle klaustrofobisen dantelaisen helvetin ja asetteli pessimistisen Kanalinsa hulluuden partaalle vajoavat päähenkilöt kahlaamaan kirjaimellisesti viemäreiden paskassa. Kyproksen saarella syntynyt Michael Cacoyannis auttoi puolestaan rujonkauniilla, Melina Mercourin räväkän ja koskettavan pääosasuorituksen sieluttamalla Stellallaan kreikkalaista elokuvaa nousemaan kansainväliseen tietoisuuteen.
Kubrickin Peli on menetetty (The Killing, 1956) on rikoselokuvan tummanpuhuva ja tylynkylmä klassikko, pääosanesittäjä Sterling Haydenia myöten jonkinlainen Hustonin Asfalttiviidakon (The Asphalt Jungle, 1950) niskoitteleva äpäräsisar. Festarivuoden hervottomimmat naurut tarjoaa vastaavasti Tatin oivallus- ja gagikertymä Riemuloma Rivieralla (Les vacances de Monsieur Hulot, 1953), jonka rantaviivaan aallot iskevät kuten niiden kuuluukin – pidäkkeettöminä ja vapaina.
Lauri Timonen